Hypätkäämme joulupukin rekeen ja antakaamme porojen körötellä meidät aina protestanttisen kristinuskon synnyinsijoille Saksaan, 1800-luvun alun kristittyihin koteihin, jossa joulua odotettiin aivan yhtä paljon kuin tänäkin päivänä. Siellä emme kohtaa partiolaisten värikästä kalenteria saati jääkaapinovea, vaan 24 valkoisella liidulla seinään tai oveen vedettyä viivaa, joita yksi kerrallaan pääsemme pyyhkäisemään pois jouluaaton päivä päivältä lähestyessä. Se ei ehkä alkuun tunnu yhtä jännittävältä kuin paperisten luukkujen taakse kurkistaminen, mutta ajaa samaa tarkoitusta, joulun odotuksen eli adventin konkretisointia.
Liidulla merkittyjen viivojen hinkkaamisen ohella saatamme historian syleilyssä päästä ripustamaan pikkuisia uskonnollisia kuvia seinille sekä sytyttämään liekkejä adventtikynttilöihin päivien kulkua merkitäksemme. Aivan kuin tänäkin päivänä, auttavat nämä yksinkertaiset traditiot kylvämään joulumieltä pelkän aattoillan sijasta koko kuukaudelle, ja helpottavat malttamattomia lapsia hahmottamaan päivien kulkua kohti joulun juhlallisuuksia.
Näiden jouluisten perinteiden jatkuessa, kartonkiset adventtikalenterit alkoivat ilmestyä ensimmäisiin koteihin 1900-luvun alkumetreillä. Ensimmäisen adventtikalenterin kerrotaan rakentuneen käsityönä vuonna 1851. Painettujen kalentereiden traditio lähti kuitenkin käyntiin vasta puoli vuosisataa myöhemmin, vuosisadan keikahdettua 1900-luvun puolelle. Yksi ensimmäisistä kalentereiden painattajista oli saksalainen sanomalehti Neues Tagblatt Stuttgart, Stuttgart-kaupungin päivälehti, jonka väliin päätettiin sujauttaa painettu adventtikalenteri lukioita ilahduttamaan. Lasten ja suklaanystävien iloksi myös suklaata luukkujensa takaa paljastavat kalenterit astuivat kuvakalentereiden jalanjäljissä markkinoille ja osoittivat nopeasti suosionsa.
Adventtikalentereiden tuotanto kohtasi armotonta takapakkia, kun toisen maailmansodan myötä sekä paperi, kartonki että suklaa joutuivat ympäri Eurooppaa rankan säännöstelyn kouriin. Rauhan palattua kalenterit alkoivat kuitenkin haalia suosiotaan takaisin, ja 1950- ja 1960-lukujen talouskasvun käsikynkässä adventtikalenterit olivat ilmestyvä jääkaapinoviin ympäri läntisen maailman.
Adventtikalentereiden rantautumisesta Suomen kamaralle saamme kiittää partiolaisia. Suomen partiolaiset aloittivat varainkeruunsa kalentereiden avulla vuonna 1947. Kuten tavallista, mallia otettiin ruotsalaisilta. Ehkä pohjoinen kansamme ei heti ymmärtänyt avautuvien luukkujen viehätystä, sillä ensimmäinen kalenteri ei saavuttanut kummoista suosiota. Sen tekoa kuitenkin jatkettiin suomalaisella sinnikkyydellä, eikä aikaakaan, kun se jo juurtui kiinteäksi osaksi suomalaista adventtiperinnettä.
Pienet partiolaisemme ovat siis koputelleet ovilla joulumieltä kainalossaan aina vuodesta 1947 – yli seitsemänkymmentä vuotta! Näihin vuosikymmeniin on mahtunut jos jonkinlaisia kokemuksia, ja tunteiden kirjo on varmasti ollut laaja, onhan harvalle suomalaiselle tuntemattoman oven kolkuttaminen täysin neutraalia puuhaa.
Lähestyvän adventtiajan kunniaksi Liplatuksen toimitus kysyi 31 partiolaiselta kokemuksia 
kalentereiden myyntiin liittyen. Tämän jutun loppumetrit onkin omistettu niiden jakamiselle.
Kysymyksiin vastanneista partiolaisista yli 60 prosenttia kertoi kalentereiden myynnin herättävän tunteen tarpeellisuudesta, onhan kalentereiden myynti keskeinen keino varainkeruulle lähes jokaisessa lippukunnassa. Toisinaan paine varainkeruuseen lienee liiankin suuri, kuten eräässä vastauksessa tulee ilmi:
”Aina jännittää toisten ihmisten oville meneminen, eikä pienessä kotikylässäni muu myyntitapa oikein toimi. Myös vastuun tuntu on välillä painostava, kun lippukunta saa eniten rahaa kalenterimyynnillä ja sillä kustannetaan aina kesän leirejä. Samalla kalenterit tuovat kumminkin joulumieltä.”
Yli puolet vastanneista koki vuotuisen kalenterimyynnin palkitsevan juuri joulumielellä. Näihin partiolaisiin katsoen ei lienekään ihme, että kalentereiden myynti yhä kukoistaa. Myös monet ostajat ovat iloisia päästessään auttamaan ja tukemaan pieniä partiolaisia, eivätkä kavahda kalenterin hintaa.
” – – Ovikellon soittamisen jälkeen on kaupat syntyneet suurimmassa osassa tilanteista. Partio koetaan harrastukseksi jota halutaan tukea. Tuen lisäksi ihmiset saavat hyvän mielen ja kalenterin kaupanpäälle.”
On kalentereiden myynti herättänyt partiolaisissa muitakin kuin positiivisia tunteita. Kysymyksiin vastanneista partiolaisista lähes puolet kertoi kokeneensa kalenterikaupan yhteydessä jännitystä, kolmasosa silkkaa pelkoa. Vaikka pelko usein puskee esiin ilmankin todellisen vaaran läsnäoloa, on sille toisinaan ollut syytäkin. Näin eräs vastaajista kuvaili kalentereiden myynnin parissa kohdattuja hetkiä:
”Esikoisen ensimmäisenä supe-vuotena kerrostaloalueella 80 asunnosta 6 avasi oven, näistä yhdestä lemahti vanhan viinan haju, ja lapsen myyntipuheeseen tartuttiin heti: ostan kalenterin ja kortit yhteensä kympillä. Supe meni hämilleen ja oli jo mennä pyynnöstä sisälle, kun puutuin tilanteeseen. Ovi sulkeutui samantien kun mies huomasi aikuisen läsnäolon. Kävimme tilanteen heti yhdessä läpi ja päätimme myös, että myymme jatkossa vain omakotitaloalueella ja edelleen aikuinen kulkee mukana. Onneksi tutuilla naapuriteillä on vakiasiakkaita ja tonttumerkkirajat ovat ylittyneet moninkertaisesti aivan mukavissa ja turvallisissa myyntitilanteessa.”
Toinen vastauksissa esiin nousevista negatiivisemmista teemoista on turhautuminen. Korkeaksi nousseet hinnat kaihertavat sekä myyjän että mahdollisen ostajan mieltä, ja jatkuva torjunta tai välinpitämättömyys alkavat pidemmän päälle uuvuttaa.
”Alkuun on itsellä vähän ujo olo kun lähtee myymään, mutta kun saa kontaktia muihin ihmisiin tai edes hymy ja sanat ”ei kiitos” nostaa mieltä. Tylyintä on kun kävellään ohi sanomatta mitään.”
Ja toisaalta, kun kaupat vihdoin saa solmituksi, on kokemus usein palkitseva. Eikä syyttä, kuljetammehan samalla perinnettä kahden vuosisadan takaa taas uuden kodin jääkaapinovea ilahduttamaan.
