Näkökulmat

Partiolaisena olemisesta – iki-Majavat go to Mikkeli

Ajelin kohti mökkiä tapaamaan -80 ja -90 luvun Mikkelin Toimenpoikien Majavakavereitani. Edellisestä tapaamisesta tällä kokoonpanolla oli ennemminkin vuosikymmeniä kuin vuosia. Tapaamista oli suunniteltu yhtä paljon kuin silloisia Majavaseikkailujakin: jollain oli idea, josta seurasi innostus, eikä sitä ruvettu pilaamaan suunnitelmilla. Ollessani jo mökkitiellä ajatus koko jutun järkevyydestä ja tuhansien kilometrien matkustamisesta makkaroita paistamaan Vuolingon rannalle vilahti mielessä. Todellakin vain vilahti. 

Samalla tajusin, että vuosikymmeniä aikaisemmin partiojohtajamme Kalevi Immosen huudattamat AI-NA VAL-MII-NA sanat olivat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan. Jos ennen näitä sanoja toisteltiin lähinnä, koska partiolaiset niitä nyt toistelivat, siinä mökkitiellä ne avautuivat uudella tavalla. Avoimella mielellä uskaltaa elää ja kurkistaa elämän kulman taakse tietämättä, mitä sieltä löytyy. Nuorena partiolaisena se kurkistelu taisi olla enemmän luontainen osa elämää ja olemista. Myöhemmin, olen huomannut, että tätä partioviisautta on täytynyt “huoltaa”, jotteivat aikuisuuden ylijärkeily, vakavuus ja neuroosit vie liialti elämältä iloa ja inspiraatiota. 

Mielikuvani ja muistoni Majavatovereista olivat pitkälti aikakaudelta, jolloin stressi tai Gillette olivat ei-kokemusperäisiä käsitteitä. Nyt keski-ikäisinä, harmaata parroissa ja maileja naamoissamme taisimme olla aika eri ilmestys kuin silloin joskus PTkisojen kiritaipaleilla. Saapuessani mökin pihaan tajusin, että kaikki tämä näennäinen muutos oli sivuseikkaa. 

Kohdatessamme oli selvä, että jokaisessa meissä oli toisillemme heti tunnistettavissa oleva muuttumaton, hyvä ja uniikki olemus. Se oli jokin nimeltä mainitsematon ja sanoin kuvaamaton, mutta välittömästi tunnistettavissa ja paikalla oleva. Palapeli loksahti hetkessä paikoilleen. Olimme kuin ei mitään taukoa näkemisessämme olisi ollutkaan. Se oli hienoa. Vähintään yhtä hienoa oli välillämme luonnostaan vallitseva välittömyys ja aitous. Tällä tasolla kohtaaminen, tunsin, oli lähdevettä sielulle. 

Löylyissä istuessa, järvessä vilvoitellessa ja syödessämme jaoimme elämämme iloja ja suruja. Viimeksi tässä muodostelmassa näkemisemme jälkeen oli syntynyt lapsia, ihmissuhteita ollut ja mennyt, paljon eletty ja koettu, etsiskelty ja jotain kai löydettykin. Muutamat estyneet iki-Majavat olivat somen kautta hengessä mukana kuvineen niin Yhdysvalloista kuin lentokoneen ohjaamosta tai kotoa käsin. 

Aamun koittaessa pohdin, että vaikuttavimmat kokemukset ja merkityksellisimmät ihmissuhteet ovat usein totuutta lähimpiä, mitä se kenellekin tarkoittaakin. Osana sitä on uskallus elää maskien ja roolien takaa ja aikomuksena suoda samaa muille. Partio oli osaltaan tukenut ja osoittanut meitä tälle polulle. Ymmärsin, että Majavaystäväni eivät olleet pelkkiä muistoja tai hyviä tarinoita, vaan että olemme ikiystäviä. Sillä kuinka usein tapaamme ei niinkään ole merkitystä, mutta tajusin, että Majavatoverini ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan sydämessäni. Tämä voi toimia yhtenä esimerkkinä ehkä myös lapsillemme siitä, mitä ystävyys voi olla. 

Oli hienoa kokea tätä lisää Ryske 2019 leirillä Nurmeksessa muiden ikipartiolaisten ja nyt myös lastemme kanssa, joilta saimme vuorostaan paljon opetusta partioihanteista ja valmiina olemisesta. Ylisukupolvinen donitsimme kantoi meitä vesistörastilla kuin partio parhaimmillaan elämässä. 

Voimme kuvailla partiokokemustamme tai sen merkitystä meille monella eri tapaa. Voimme kertoa montako vuotta olemme olleet partiossa, mitä huivimme kertoo tai vaikka tarinoita vaihdellen. Tätä kirjoittaessani tajuan näiden olevan tärkeitä, mutta vain osa minun partiotani. Vaikken yli pariinkymmeneen vuoteen ole partiojärjestössä toiminutkaan, tajuan, että en koskaan ole lakannut olemasta partiolainen. Aikanaan Kalevin ja muiden johdolla toisten kunnioituksen, luotettavuuteen pyrkimisen, ystävyyksien rakentamisen, vastuun ottamisen ja totuuden etsimisen siemenet kylvettiin meihin. Huomaan nyt, että nämä samat arvot ja ihanteet, tai ainakin niiden ajoittainen tutkiskelu ja usein hapuileva tavoittelu, ovat olleet ja ovat edelleen merkittävä osa elämääni. Pohjimmiltaan minun partioni ei ole vain tekemistä tai harrastamista, vaan olemista. Elämän pituista opettelua olemisesta parhaana mahdollisena versiona itsestäni – kutsutaan sitä partiolaisena olemiseksi. Näiden ihanteiden tavoittelu ja ilmentäminen elämässäni ja arjessani tekevät metaforisesta partiohuivistani todellisen. 

Vuosien varrella olen ymmärtänyt, että henkilökohtaisesti tärkeimmät partioesikuvani eivät ole olleet pelkkiä tiedon ja taidon välittäjiä. Heidän opetuksensa ovat menneet paljon syvemmälle. He ovat siirtäneet minulle partion elävää viisausperinnettä ja inspiraatiota ilmentämällä niitä olemuksessaan ja elämässään, aina parhaansa mukaan. Pelkkä ajatuskin tämän perinteen edes osittaisesta jakamisesta seuraaville sukupolville lämmittää sydäntä ja herättää vastuuntuntoa. 

  

Partiovasemmalla, 

Oskari Pentikäinen 

iki-Toimari 

Surrey, UK